Sani & Trixi:
Ekat viralliset kisamme olivat onneksi tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten ja turvallisen ilmapiirin ympäröimänä. Trixi oli suorastaan kuohuvan innokas, ja jouduin pitelemään tammaa aika paljon kasassa ettei kaikki mennyt aivan pellehermannoinniksi taas. Se nimittäin oli sillä vähän tapana. Trixi oli vähän kuin nuori innokas koira, jolla oli paljon uutta tutkittavaa ja haisteltavaa ympärillään. Mä taas olin hieman sydän kurkussa tulevasta suorituksesta, mutta ulospäin vaikutin tyynen rauhalliselta ainakin Melodin ja Maybellen mielestä.
Äiti kisasi myös samassa luokassa Chocolalla. Äiti vilkutti mulle satulastaan ja lähetti lentosuukon, pyöritin silmiä ja ratsastin Trixin verkkapaikalta kävelemään ennen kun olisi H-hetki. Ehkä kävelytys saisi sen rauhoittumaan vähän. Verkassa tuntui että mopo lähtisi ihan alta, pysyin kuitenkin tasaisesti kyydissä ja sain pidätettyä tammaa juuri ja juuri. Michelle oli mukana ja verkkasimme tarkan silmän alla, hän oli kyllä sitä mieltä että hyvin se rata menee. Mä uskalsin pessimistinä hiukan epäillä.
Enää pieni hetki tuomarien morottamiseen, ja mä vähän olin huolissani lähteekö multa taju vai oksennanko Trixin niskaan. Vai molemmat. Mitä enemmän ajattelin sitä, sitä enemmän mun kädet hikosi hanskoissa. Huomasin, että Majina tuli luokseni. "I came to wish you girls luck! Oh goodness, you look pale. Are you okay darling?", hän jutteli mulle lempeästi. Kun kerroin mun orastavasta paniikkikohtauksesta, sain tsemppaavaa kannustusta ja Majina auttoi mua hengittämään. Olo helpotti pikkuhiljaa hieman. Tuli fiilis, että mä kyllä pystyn ratsastamaan luokan, enkä pyörtyisi ihan vielä.
Yritin muistaa hengittämisen, laskin hartiat rennommalle tasolle ja odotin kuumeisesti että nimemme kuulutettaisiin. Katselin edellisen ratsastajan suoritusta ihaillen. Sitten, aivan liian pian, tuli meidän aikamme astua kouluaitojen sisään. Trixi marssi kaula kaarella keskiareenalle, pysähdyimme. Kumarsin tuomareille. Näytön paikka.
262 sanaa
Saaga & Chocola:
Siitä oli niin pitkä aika, kun olin viimeksi osallistunut kisoihin. Rakkaalle tyttärelle nämä olivat ensimmäiset viralliset kisat, ja olin hieman surullinen siitä että en välttämättä pääsisi kuvaamaan Sanin rataa kiireissäni. Kisasimme samaa luokkaa. Onneksi Kaapo oli vapaa käsistään, Michelle oli enemmän hevostenhoitajana paikalla. Hengitin keuhkoihini raikasta pakkasilmaa ja tarkkailin hymyillen ympäristöämme. Misangien talleilla kävi kuhina, sydänystäväni Majina oli tehnyt ison työn järjestellessään tapahtumaa.
Sen minkä kerkesin, seurasin Sania ylpeydellä. Tyttö oli varmastikin taitavampi kuin minä olin hänen iässään ollut, katselin Sanin varmaa mutta pehmeää ohjaotetta ja rentoa, lähes eleettömän näköistä istuntaa. Ruunivoikonkirjava näytti tanssivan Sanin kanssa, ja yhtäkkiä jouduin kuivaamaan ylpeyden ja herkistymisen kyyneleen kisatakin hihaan. Toivoin salaa, että Sani vetäisi paremmat prosentit kuin minä. Tyttö tarvitsi itsevarmuutta, ja olin surullinen että äitinä en ollut pystynyt auttamaan häntä kohottamaan sitä niin paljon kuin olisin halunnut.
Mulle oli suorastaan ihan sama, tulisimmeko luokan viimeiseksi tai ei. Muistan, kuinka nuorempana olin todella kilpailuviettinen, ja valitettavasti Sani on perimässä saman kilpailuvietin. En haluaisi, että se aiheuttaa tytölle turhaa stressiä suorittamisesta. Perfektionismi ja itsensä moittiminen epäonnistumisista olivat sellaisia piirteitä, joita en olisi halunnut tyttäreni saavan, mutta toisin kävi.
Kuppi kuumaa kaakaota verrytelyn jälkeen maistui mahtavalta. Michelle lähti kävelyttämään Chocolaa, ja mulla oli hetki aikaa hengähtää. Valitettavasti Majina oli niin kiireinen, etten kerennyt kovin paljoa hänen kanssaan juoruilemaan. Kiertelin tallialuetta lämpimikseni jalkaisin, ja tapasin ihmisiä. Tuttuja, uusia. Sevenoaksiin oli hiljattain muuttanut uusia porukoita, ja olin todella innoissani jo järjestelemässä suuria puutarhajuhlia ensi kesäksi isommalla porukalla. Olin iloinen, että perheemme sai tutustua näin mahtaviin uusiin ihmisiin.
250 sanaa
Kommentit
Lähetä kommentti