Trixi ja mä oltiin kesän aikana tehty yhdessä aikamoinen duuni treenatessamme koulua Michellen johdolla. Tamma oli syntymälahjakas ja sain sen helposti kulkemaan mun taidoilla. Kun iskä mut kolmevuotiaana nosti ekaa kertaa Ulpun selkään, musta tuntuu nyt kymmenen vuoden jälkeen siltä että muuta mä en elämältä tahdokaan kuin ratsastaa. Kulunut syksy oli saanut mut ajattelemaan kilpailemaan lähtemistä Trixin kanssa, niinkuin Maybelle ja Melodikin. Halusin niin kovasti olla kuten hekin, loistamassa kentillä kiiltävien ratsujensa kanssa.
Mä olin ollut paljon pidempään poni-ikäinen kokoni ja ikäni puolesta kuin tytöt. Vasta tämän vuoden puolella olin saanut Trixin, Bea-poni edelleen kyllä oli kuvioissa mukana. Bean kanssa mä lähinnä kävin maastakäsin kävelyillä ja kärryttelin, sillä mä olin jo liian pitkä ratsastamaan sillä. Mä harrastin sen kanssa myös epäsäännöllisesti jotain poniagilityn kaltaista, ja musta oli hauskaa katsoa kun Bea hyppäsi pikkuisia esteitä puhisten intoa korvat höröllä. Äiti väläytti kerran Bean myymistä kotiin, jossa se ilahduttaisi jotain toista pientä ratsastajaa, mutta mä olin sähissyt kuin kissa ja rynninyt huoneeseeni ovi paukahtaen. En hevillä luovu mun ensiponista, ja iskäkin sanoi että Bea on hyvä pikkutyöläinen ja seuraponi. Mua nauratti, kun iskä pisti Bean vetämään kärryissä tarhoihin vesisankoja ja heiniä. Bea oli iskälle kuin koira.
Vietin koulun jälkeen ja viikonloppuisin paljon aikaa Maybellen ja Melodin kanssa, sen ajan minkä Michelle treeneiltä armosi mulle. Olin vähän kuin kolmas sisko, katsoin tyttöjä ylöspäin vaikken sitä aina ulospäïn näyttänytkään. Musta ihan parasta oli kuluttaa peltoja ratsastaen kolmestaan pitkin maita ja mantuja, ja sen jälkeen lähteä keskustaan jääkahveille. Mulla oli joskus vähän ulkopuolinen olo, eikä mulla ollut montaa muuta kaveria. Kaksoset olivat tällä hetkellä mun parhaita ystäviä, mutta olivathan he kaksosia ja mä asuin toisaalla. Mä haluaisin salaa itsekin siskon, jonka kanssa olisin erottamaton. Mutta mä olin jo 14, joten pikkusisarushaaveet olivat aika etäisiä.
Äiti keskittyi ratsuttamaan Chocolaa. Ulpu ja Ripa olivat enimmäkseen iskän käytössä pellolla, ja Ulpu tuntui nauttivan vetohommista enemmän kuin koulupuksuttelusta kentällä. Siksi se olikin pistetty nyt kisakentiltä eläkkeelle, ja vaikka se olikin äidin kultaponi aina, iskä puuhasi sen kanssa enemmän. Äiti ja Chocola aikoivat myös suunnata koulukentille viimeistään ensi kesänä.
Hupi-koira oli ilahduttanut mua myös läsnäolollaan. Hupi kulki vapaana meidän tiluksilla ja se oli olevinaan tosi reipas vahtikoira, mutta enemmän se ryntäsi vieraiden syliin kuola poskella ja häntä viuhtoen kun hullu. Jos meille tulisi rosvo, se varmaan lähtisi itse sen rosvon mukaan innoissaan uudesta kaverista. Tokoilin Hupin kanssa ja olin itse rakentanut takapihalle agilityrataa, jota se hyppäsi mielellään.
Kaikin puolin meidän perheelle kuuluu hyvää. Jatkan ahkeraa treenaamista Trixin kanssa, onneksi se on niin sopeutuva ja maailman säysein tyyppi! Mun sydämestä suuri osa kuului Trixille, ja aina kun äiti uteli onko mulla jo seurustelukaveria, mä totesin että Trixin lisäksi mun sydämeen ei mahdu ainakaan isoa lohkoa kellekään tytölle tai pojalle just nyt. Ainakaan ennen kun oikea tyyppi sattuu kohdalle, I guess.
Kommentit
Lähetä kommentti